Wincent Venice "Sentti" (om. Hanne)

Kiristin vaistomaisesti otettani ohjista auton lähestyessä. Kuski hidasti vauhtiaan ja heilautin kättäni kiitokseksi. Hellitin jälleen ohjista ja rapsutin ruunikon ruskeaa karvaa. Iilmassa leijaili hentoisia lumihiutaleita, jotka kimaltelivat auringon paisteessa. Sentti huokaisi syvään ja sen sieraimista purkautuva ilma muuttui vesihöyryksi kirpeässä pakkassäässä.
“Anteeksi rakas...” mutisin ja käänsin katseeni oriin, joka käveli tasaista vauhtia vierelläni.
Olin pettänyt lupaukseni - taas. Vannoin, että Pakkopullan talli olisi ollut Sentin viimeinen kotitalli, mutta kohtalo päätti toisin. Tallin omistajatar oli tapaturman vuoksi joutunut laittamaan tallin kokonaan kiinni, joten muutto oli välttämätön. Minkäs sille mahtaa, ei elämää voi ennustaa. Mutta Sentin puolesta harmitti silti. Tämä oli jo oriin viides koti.

“Moi! Olitteko lenkillä?” tallin omistajattaren, Alvan kirkas ääni helähti tallipihalle saavuttuamme.
“Juu, käytiin vähän tutustumassa maastoihin näin maasta käsin”, vastasin ja taioin kasvoilleni hymyntapaisen synkistä mietteistäni huolimatta.
“Hei tuolla taukotilassa meillä on ihan karttakin maastoreiteistä, vilkaise ihmeessä sitä”, Alva kertoi. “Niin ja koittakaa saada vaikka joku porukka kasaan ja menkää yhdessä maastoon joskus, paljon kivempaa se on niin.”
“Kiitos vinkistä!” vastasin.
Minua huvitti naisen huolehtivaisuus. Ihanaa, että hän patisti meitä uusia tallilaisia yhteisöllisyyteen. Juuri kun olin jatkamassa matkaa talliin, hän vielä tokaisi, että voisin jättää Sentin sisälle. Päiväruokinta alkaisi aivan kohta.

Pyörittelin irtokarvoja pois Sentin kaulalta kumisualla. Ori venytti ylähuultaan ja selvästi nautti toimenpiteestä.
“Voisit säkin jo lakata pudottamasta tätä karvaa, kohta tulee kuule kunnon pakkaset”, naurahdin.
“Niin, ens viikolla pitäis käväistä jo lähellä kymmentä pakkasastetta”, miehen ääni karsinan ulkopuolelta sanoi.
“Aijaa”, vastasin käännähtäen ympäri yllättyneenä puoliksi tulevasta kylmästä ja puoliksi nuoren miehen ilmaantumisesta Sentin karsinalle.
“Niin joo, Pyry”, tämä esittäytyi pian ilmeisesti huomaten hämmennykseni.
Katseeni osui pikimustiin rokkarimaisiin hiuksiin ja pukinpartaan. Musta väriteema jatkui miehen vaatetuksessa. Johan oli tallityyli... Tämän ikää oli mahdoton mennä sanomaan, mutta ainakin hän vaikutti nuoremmalta.
“Öhh, Hanne”, sain lopulta kakistettua ulos. “Ja tässä on Sentti.”
“Komea ruuna. Mullakin on täällä puoliverinen. Toi tamma tuolla, Celt”, Pyry kertoi.
“Tää on itseasiassa ori”, naurahdin ja katsahdin Senttiin kuin nähdäkseni oliko se loukkaantunut.
“Ai! Sori! Se oli jotenkin niin rauhallinen ja tolleen”, Pyry selitti selvästi hieman nolostuneena.
“Heh, pyydä ennemmin Sentiltä anteeksi”, sanoin hymyillen. “Mutta on sillä jo tosiaan ikääkin, joten nuoruuden hormonihöyryt on kyllä laantuneet, jos niitä nyt koskaan olikaan.”
“Aah, okei. Mut hei mun pitää nyt mennä laittamaan tolle Celtille iltapöperöt valmiiksi. Törmäillään”, nuori mies sanoi yllättäen ja katosi niin pian kuin oli alun perin ilmestynytkin.
Keskityin jälleen Sentin harjaamiseen. Se oli jo alkanut töykkiä minua turvallaan huomatessaan harjauksen yhtäkkiä loppuneen.

Harjat paikallaan, kuolaimet pesty… Ei kai sitten muuta? Viikkasin vielä sentin toppaloimen karsinan oveen.
“Hei, tuota pistääkö joku Sentin sitten vielä takaisin ulkoilemaan?” kysyin ohi kiiruhtavalta Alvalta.
“Tottahan toki! Varmaan tuo loimi niskaan mikä roikkuu tuossa ovessa?” hän vastasi pysähtyen kohdalleni.
“Juu. Mä tästä sitten varmaan lähden. Ylihuomenna tulen sitten taas ratsastamaan”, sanoin.
“Sehän mukavaa! Patistankin tuon Ossin taas pistämään kentän kuntoon, niin sekin on taas käytössä. Nähdään”, touhukas nainen tokaisi ja jatkoi matkaansa kohti rehuvarastoa.
Itse kävelin jo tottuneesti tallin ovista raikkaaseen pakkasilmaan. Päivä alkoi jo hämärtyä, vaikka kello tuli vasta kolme. Onneksi oli lunta maassa.

Tervetuloa vielä kerran meille Länkimäkeen! Kotiutuminen meille sujui meille ilmeisesti melko kivuttomasti, ainakin Sentti vaikutti yllättävän rauhalliselta. Hienoa että törmäsit Pyryynkin, vaikka ensin hieman häntä ilmeisesti hätkähditkin. Kävin viemässä myöhemmin Sentin ulos ja parin laukka-askeleen jälkeen se rauhoittuikin jo syömään paria heinätuppoa tarhassa.

Erittäin hyvin kirjoitettu tarina, joka eteni sujuvasti tapahtumasta toiseen. Alku oli hienosti eri tavalla aloitettu, eikä tavanomaisesti "Saavuin tallille silloin ja silloin". En havainnut kirjoitusvirheitä ja muukin kielioppi oli sulla hallussa.

Toivottavasti viihdytte Sentin kanssa! 17 pistettä lisätty kaappiisi.

- Alva